Olen ihminen, jolla säännöllisesti kerran vuodessa on ikäkriisi. Siihen osaa varautua ennalta vaikka tietää, ettei sen välttämiseksi ole tehtävissä mitään.

Ja sitten tulee vuosi, jolloin se ikääntyminen ei kauheasti tunnu hetkauttavan. Hämmentävää.

 

Vanhenin tänä aamuna. Kaksikymmentäkaksi vuotta tuntuu paljolta – ei koko ihmiskunnan mittakaavassa, mutta minun elämäni. Viimeiset kymmenen vuotta ovat vilistäneet ohi niin että olen juuri ja juuri pysynyt vauhdissa. Yleensä syntymäpäivä on saanut minut ajattelemaan kaikkea sitä, mitä en vielä ole tehnyt ja saavuttanut. Tänä vuonna olen enimmäkseen miettinyt, että taidan olla aika onnellinen.

 

En ole vielä toteuttanut niitä asioita, joita vuosia sitten aikataulutin itselleni. En opiskele yliopistossa, en ole (mitä todennäköisimmin) tavannut elämäni prinssiä, en ole kirjoittanut upeaa romaania, en ole matkustanut maailman ympäri. Mutta entä sitten? Kaksitoistavuotiaalla minällä ei tainnut olla muutenkaan ihan hirvittävän selvää käsitystä siitä, mitä aikuisuus on tai mitä muodollisen aikuisiän saavutettuani haluan tehdä.

 

Olen miettinyt asioita, joita haluan tehdä tänä vuonna, ensi vuonna, joskus. Tätä nykyä tiedän jopa sen, ettei elämä lopu kolmeenkymmeneen. Vaikka en ihan varmaksi tiedäkään, mitä haluan elämässäni tehdä – vaihtoehtoja on paljon ja niitä voi kokeilla useampiakin – viime vuosina olen alkanut hahmottaa ainakin sen, mitä en tahdo. Ja vaikka joidenkin ihmisten näkökulmasta lukionjälkeiset ”välivuodet”, kaikki kolme, näyttävät uskomattoman turhilta ja mitäänsanomattomilta, minulle jokainen niistä on ollut tärkeä. Niiden aikana olen kasvanut, opiskellut kirjoittamista, tavannut maailman ihanimpia ihmisiä, tehnyt vastuullista työtä käsittämättömän pienellä palkalla, nähnyt vähän maailmaa (en tarpeeksi), opetellut leipomaan, kirjoittanut satoja sivuja päiväkirjaa ja vähän muutakin, unelmoinut ja haaveillut ja suunnitellut, kasvattanut itsevarmuutta, lukenut useamman sata kirjaa, ymmärtänyt että vaikeistakin asioista selviää ja, niin, suurimman osan ajasta ollut onnellinen.

 

Tänään ei ahdista se, että olen taas kerran vanhempi, taas yksi vuosi takana jolloin ei ole saavutettu muiden silmissä merkittäviä asioita. Minun elämästäni on kyse, minulle sen on oltava merkittävää. Ei muille.

 

 

Anna