Paremmin kuin osasin jossain vaiheessa odottaa. Sunnuntaiaamuna istuin koneen ääreen, ja kirjoitin. Tunti toisensa jälkeen, sormet liisivät näppäimistöllä ja välillä hirvitti katsoa, mitä soopaa sinne näytölle oikein ilmestyy. Kirjoitin, nivelet kipeytyivät, ajatus puuroutui. Pidin iltapäivällä Strömsön mittaisen tauon, ja pienempiä taukoja sinne tänne.

Iltaan mennessä minä sain kasaan 25 000 sanaa. Helpotus oli valtaisa. Suurimman osan päivästä (samalla kun kirjoitin) olin käyttänyt itsesyytöksiin. Miettinyt, että miksi minä tavallaan luovutin heti alkukuusta, en pitänyt kiinni aikataulustani ja tavoitteestani, annoin päivien kulua ohi jossakin ihmeellisessä sumussa ja kaaoksessa. Laskin, että olisin ehkä sittenkin pystynyt siihen noin 7000 sanan päivävauhtiin. Se olisi ollut mahdollista. En tiedä, olisinko, sillä luovutin enkä edes yrittänyt. Harmitti. Harmitti sekin, etten alkanut vimmaista kirjoittamista edellisen blogimerkintänikään jälkeen. Silloinkin olisin ehkä kerennyt - se olisi tarkoittanut reilua kymmentätuhatta sanaa jokaiselle viikonlopun päivälle, mutta sekin olisi ollut mahdollista. Tiedän, sillä sunnuntaina kirjoitin yli kymmenentuhatta sanaa päivän aikana. Olen ylpeä itsestäni.

Tekstini nimesin Keskeneräisten asioiden kirjaksi, sillä mitään kuvaavampaa nimeä sille ei ehkä voi edes keksiä. Se koostuu keskeneräisistä tarinanpätkistä ja novelleista, siinä pohditaan asioita jotka pitäisi tehdä tai olisi pitänyt tehdä. Siinä mitään ei saada valmiiksi eikä saamattomuudesta edes stressata kovin paljon. Mikä tärkeintä, koko tarina jää vähän - kesken.

Vaikka olen ylpeä siitä, että pääsin puoleenväliin National Novel Writing Monthin tavoitetta, ei tunne kuitenkaan ole aivan samanlainen kuin vuodentakainen euforia loppuun asti kirjoitetusta, vaaditun mittaisesta tarinasta. Tuon tunteen muistelu saa minut varmaksi siitä, että osallistun ensi vuonnakin - samoin tämän vuoden uusi päiväkohtainen kirjoitusennätys. (Olen jo ehtinyt miettiä, että tuolla kymmenellätuhannella sanalla päivässä, sillähän huitaisee koko homman kasaan parissa viikonlopussa...) Ehkä ensi vuonna Nanoni aikana syntyy mahtava, omaperäinen ja upea romaani, joka jää pysyvästi maailman historiaan. Tai sitten ei, mutta se ei olekaan Nanon pointti. Kaikesta stressistä, harmaista hiuksista ja syödyistä suklaamääristä huolimatta Nano oli tänä vuonnakin uskomattoman hauska projekti. Ja sai minut ylittämään itseni - sinä viimeisenä päivänä, mutta kertoohan vanha sananlaskukin totuuden, parempi myöhään kuin ei millonkaan. Suosittelen osallistumista kaikille muillekin - melkein yksitoista kuukautta suunnitella juonta, henkilöitä ja tapahtumia. Ehkä minäkin aloitan saman tien, saisin ehkä lokakuun loppuun mennessä jotakin aikaiseksi...

Niin, ja miten kävi? Tarkka sanamääräni Wordin mukaan 25 050 sanaa, Nanon laskuri antoi suunnilleen sata sanaa enemmän.

Kirjoitusintoa kaikille Nanon jälkeenkin toivottaa
Anna