Olen ihminen, jolla säännöllisesti kerran vuodessa on ikäkriisi. Siihen osaa varautua ennalta vaikka tietää, ettei sen välttämiseksi ole tehtävissä mitään.

Ja sitten tulee vuosi, jolloin se ikääntyminen ei kauheasti tunnu hetkauttavan. Hämmentävää.

 

Vanhenin tänä aamuna. Kaksikymmentäkaksi vuotta tuntuu paljolta – ei koko ihmiskunnan mittakaavassa, mutta minun elämäni. Viimeiset kymmenen vuotta ovat vilistäneet ohi niin että olen juuri ja juuri pysynyt vauhdissa. Yleensä syntymäpäivä on saanut minut ajattelemaan kaikkea sitä, mitä en vielä ole tehnyt ja saavuttanut. Tänä vuonna olen enimmäkseen miettinyt, että taidan olla aika onnellinen.

 

En ole vielä toteuttanut niitä asioita, joita vuosia sitten aikataulutin itselleni. En opiskele yliopistossa, en ole (mitä todennäköisimmin) tavannut elämäni prinssiä, en ole kirjoittanut upeaa romaania, en ole matkustanut maailman ympäri. Mutta entä sitten? Kaksitoistavuotiaalla minällä ei tainnut olla muutenkaan ihan hirvittävän selvää käsitystä siitä, mitä aikuisuus on tai mitä muodollisen aikuisiän saavutettuani haluan tehdä.

 

Olen miettinyt asioita, joita haluan tehdä tänä vuonna, ensi vuonna, joskus. Tätä nykyä tiedän jopa sen, ettei elämä lopu kolmeenkymmeneen. Vaikka en ihan varmaksi tiedäkään, mitä haluan elämässäni tehdä – vaihtoehtoja on paljon ja niitä voi kokeilla useampiakin – viime vuosina olen alkanut hahmottaa ainakin sen, mitä en tahdo. Ja vaikka joidenkin ihmisten näkökulmasta lukionjälkeiset ”välivuodet”, kaikki kolme, näyttävät uskomattoman turhilta ja mitäänsanomattomilta, minulle jokainen niistä on ollut tärkeä. Niiden aikana olen kasvanut, opiskellut kirjoittamista, tavannut maailman ihanimpia ihmisiä, tehnyt vastuullista työtä käsittämättömän pienellä palkalla, nähnyt vähän maailmaa (en tarpeeksi), opetellut leipomaan, kirjoittanut satoja sivuja päiväkirjaa ja vähän muutakin, unelmoinut ja haaveillut ja suunnitellut, kasvattanut itsevarmuutta, lukenut useamman sata kirjaa, ymmärtänyt että vaikeistakin asioista selviää ja, niin, suurimman osan ajasta ollut onnellinen.

 

Tänään ei ahdista se, että olen taas kerran vanhempi, taas yksi vuosi takana jolloin ei ole saavutettu muiden silmissä merkittäviä asioita. Minun elämästäni on kyse, minulle sen on oltava merkittävää. Ei muille.

 

 

Anna

Blogi on ollut tällä hetkellä ilmeisesti hieman huonosti päivittyvä, tai näin ainakin päätoimituksen infokirje ilmoitteli muutama päivä sitten. Itsekään en olisi kirjoitusvuoroani muistanut kaiken kiireen keskellä, mutta onneksi sitten löysin ajan putsailla sähköpostilaatikkoani ja TIDIN! "Sofian vuoro on viikolla 13." Katsahdin kalenteriin ja tajusin että viikko kolmetoista loppuu reilu vuorokauden kuluttua. Vastuuntuntoisena ihmisenä skippaan nyt uuden koiran kanssa seurustelun ja sepostan tänne jotain mietteitä.

 

Olen tämän kevään abiturientti, joten minun kuuluisi tällä hetkellä ilmeisesti nauttia täydestä vapaudesta ja vain löhöillä oloneuvoksena, mutta ei. Kaikki jotka tätä harhakuvitelmaa kirjoitusten ja lakkiaisten välisestä ajasta viljelevät, voivat kitkeä sen itsestään pois. Pääsykokeet nimittäin painavat jo niskaan.

Ensimmäinen tervetulotoivotus on jo postiluukusta tipahtanut, eikä pääsykoe kuulu millään muotoa niihin helpoimpiin mitä on; teatterikorkeaan olisi tarkoitus päästä. Ensimmäisen, kirjoitusvaiheen läpäistyään hakijan on osoitettava taitonsa tanssissa, laulussa, ulkoaopettelussa, eläytymisessä... Ja vieläpä kaikissa näissä saman tehtävän tiimoilta. Ei ole helppoa lähteä kehittelemään esitystä, jossa kuuluisi tanssia humppaa/tangoa/jivea ja samalla hoilottaa jotain itse sanoittamaansa kappaletta onnistuneesti. Teatterikorkea on mieluisin vaihtoehto jatko-opiskelupaikoista, tottakai, mutta se on niin epärealistinen unelma, että pakko on hakea muuallekin. Siitä taas seuraa lukemista... Kirjapino on kasvanut tasaista tahtia, sitä mukaa kun yliopiston kirjastoon on varauksia saapunut. Fonetiikkaa, kommunikaatiota, anatomiaa, fysiologiaa ja äidinkieltä on pöydällä odottamassa jo kunnioitettava seitsemän tiiliskiven pino; onneksi enää yksi kirja on saapumatta.

 

Kesätyöt ovat myöskin monelle stressaava asia näin kevään koittaessa. Itse olin niin onnekas, että hain kahteen paikkaan ja pääsin molempiin. Kesäkuuksi pääsin vanhaan tuttuun Oulun uimahalliin, heinäkuu vierähtää sitten naapurikunnan liikuntakompleksissa hukkuvia lapsia pelastaen. Kaksi-kolme viimeistä kesää pääasiassa toimistotyötä tehneenä olin hyvin kiitollinen saadessani koko kesäksi hommia uinninopetuksesta, onpahan hyvä syy kieltäytyä sedän tarjoamasta myyntisihteerin lomituksesta.

Kesätöistä usein haetaan vain rahaa, mutta oivoi, sääliksi käy niitä jotka väkisin puurtavat kuukauden verran kahdeksan tunnin päiviä työssä joka kiinnostaa yhtä paljon kuin kupillinen kuumaa vettä.

 

Tuskaista ja stressaavaa odotteluputkea toivottaa

Sofia

Tuntuu kuin vasta eilen mietin että taas kokonainen viikko edessä ja aikaa tehdä kaikenlaista. Ja kas kummaa, nyt onkin perjantai! Meinasin totaalisesti unohtaa kirjoittaa tänne blogiinkin, onneksi olin varoitellut päätoimitusta etukäteen, että olen todella hajamielinen. Eikä sekään auttanut että sanoin laittavani kalenteriin asian ylös, koska unohdin senkin totaalisesti. Aika hurahtaa vain niin nopeasti etten ehdi tajuamaankaan.

Koska kirjoitan joka kuukausi koulustani ja opiskeluistani ja kaikkia ei aina jaksa kiinnostaa koulu, ajattelin vielä kertoa toisesta tämänhetkisestä intohimosta, joka on varmaan osan ihmetykseksi työni. Näin kesän lähestyessä kesämorsiamet etsivät vielä viime hetken pukujaan, kohta käy niin että kaikki puvut viedään vain tangosta kun enää ei ehdi tilaamaan. Tuttavani avioituu elokuussa ja kävi juuri sovittamassa hänelle tullutta pukua joka tilattiin jo loppuvuodesta. Me tytöt aina kerromme asiakkaillemme kuinka kaikkiin pukuihin joutuu yleensä aina tekemään jotain korjauksia, mutta tuttuni oli toista maata. Puku ja tyttö olivat täsmälleen samankokoisia. Ja kun vielä vedettiin jalkaan aivan upeat kengät, oli helmankin pituus loistava. Hassua.

Teille lukijoille varmaan ajankohtaisempaa on vanhojen tanssit, ja niihin liittykin toinen hassu asia. Tämän vuoden tansseista on vasta alle kuukausi, mutta jo talvilomalla kävi ensimmäiset tytöt katselemassa pukuja ensi vuoden tansseihin. Vielä ei mitään mukaan kuitenkaan lähtenyt koska rekissä roikkuu vain tämän vuoden mallit. Ensi vuoden puvut tulevat ilmeisesti kesän aikana ja kuulemma koulujen lopuutua alkaakin jo uusi tanssiaisrumba. Kaikille ensi vuonna tanssiville suosittelen että lähdette liikkeelle 4-6 kuukautta ennen h-hetkeä, pukujen tilaamiseen menee usein jopa se 4 kuukautta aikaa!

Eilen heräsin siihen todellisuuteen että kevät tulee. Hitaasti ja monet ei sitä uskokaan, mutta ensimmäiset merkit ovat jo ilmassa. Toivotan omasta puolestani kaikille mukavaa kevään odotusta ja jaksamista loppulukuvuodelle!

Terkuin,

Heidi

 

Ja taas jaksaa opiskella.

-Miia

Tulevaisuudessa Ikkunan blogia päivitetään vähintään viikoittain. Toimitukselle on jaettu kirjoitusvuorot, ja kriteerinä on kirjoittaa jostakin ajankohtaisesta, itseä kiinnostavasta aiheesta. Ensimmäinen vuoro on minun - ja itse asiassa kyse on viime viikon vuorosta. Ihan lähipäivinä pitäisi siis löytyä seuraava blogikirjoitus.

 

Tätä kirjoittaessa silmien auki pitäminen tuntuu hieman vaikealta. Takana on kolmen tunnin yöunet - tai oikeastaan aamu-unet. Yö kului Academy Awardsien parissa. Lähetys punaiselta matolta alkoi yhdeltä ja gaala päättyi seitsemältä Suomen aikaa. Kysymys "mitä järkeä?" on ehditty esittää minulle jo useampaan otteeseen.

Rakastan elokuvia. Rakastan kaikkea elokuviin liittyvää. Tiedän käsittämättömän turhia faktoja erinäisistä Hollywood-näyttelijöistä. (Tämän Oscar-gaalan jälkeen turhien faktojen määrä on lisääntynyt.) Rakastan making-off -dokumentteja. Rakastan gaaloja ja kauniita pukuja. Jonakin päivänä tahdon olla mukana elokuvabisneksessä. En vielä tiedä, miten, mutta jotenkin. En ehkä missään kovin suuressa osassa, mutta siellä taustalla tekemässä tärkeitä asioita.

Tunnustan silti miettiväni, miltä tuntuisi saada Oscar vaikkapa parhaasta käsikirjoituksesta. Itkisin. Itkin melkein kaikkien palkinnonsaajien kohdalla nytkin, sillä onko kauniimpia asioita kuin unelmien saavuttaminen? Etenkin Kate Winsletin puhe oli suloinen, ja parhaan käsikirjoituksen Oscarin saaneen Dustin Lance Blackin liikuttava. Hugh Jackman oli juontajana aivan loistava, parempi aiempien seuraamieni gaalojen juontajat. Yleisöllä näytti olevan oikeasti hauskaa! Näyttelijöiden silmissä kimaltavat kyyneleet Heath Ledgerin perheen kiitospuheen aikana sai aikaan tunteen, että kyllä nämä ovat ihan oikeita ihmisiä. Se tavallaan onkin Oscar-gaalan mielenkiintoisimpia puolia - vaikka varsinkin näyttelijöillä on varmasti tietynlainen tähtirooli päällä, ovat he silti enemmän oikeita ihmisiä, enemmän omia itsejään kuin elokuvissa esiintyessään. Oscar -gaalaa katsoessa pääsee kurkistamaan elokuvamaailman sisään, ja pienen hetken kuvitella olevansa osa sitä.

 

Anna, joka 11-vuotiaana kirjoitti Oscar-puheen. Se sisälti yhden sanan: Kiitos. Edelleen loistavaa tiivistystä.