Tulevaisuudessa Ikkunan blogia päivitetään vähintään viikoittain. Toimitukselle on jaettu kirjoitusvuorot, ja kriteerinä on kirjoittaa jostakin ajankohtaisesta, itseä kiinnostavasta aiheesta. Ensimmäinen vuoro on minun - ja itse asiassa kyse on viime viikon vuorosta. Ihan lähipäivinä pitäisi siis löytyä seuraava blogikirjoitus.

Tätä kirjoittaessa silmien auki pitäminen tuntuu hieman vaikealta. Takana on kolmen tunnin yöunet - tai oikeastaan aamu-unet. Yö kului Academy Awardsien parissa. Lähetys punaiselta matolta alkoi yhdeltä ja gaala päättyi seitsemältä Suomen aikaa. Kysymys "mitä järkeä?" on ehditty esittää minulle jo useampaan otteeseen.

Rakastan elokuvia. Rakastan kaikkea elokuviin liittyvää. Tiedän käsittämättömän turhia faktoja erinäisistä Hollywood-näyttelijöistä. (Tämän Oscar-gaalan jälkeen turhien faktojen määrä on lisääntynyt.) Rakastan making-off -dokumentteja. Rakastan gaaloja ja kauniita pukuja. Jonakin päivänä tahdon olla mukana elokuvabisneksessä. En vielä tiedä, miten, mutta jotenkin. En ehkä missään kovin suuressa osassa, mutta siellä taustalla tekemässä tärkeitä asioita.

Tunnustan silti miettiväni, miltä tuntuisi saada Oscar vaikkapa parhaasta käsikirjoituksesta. Itkisin. Itkin melkein kaikkien palkinnonsaajien kohdalla nytkin, sillä onko kauniimpia asioita kuin unelmien saavuttaminen? Etenkin Kate Winsletin puhe oli suloinen, ja parhaan käsikirjoituksen Oscarin saaneen Dustin Lance Blackin liikuttava. Hugh Jackman oli juontajana aivan loistava, parempi aiempien seuraamieni gaalojen juontajat. Yleisöllä näytti olevan oikeasti hauskaa! Näyttelijöiden silmissä kimaltavat kyyneleet Heath Ledgerin perheen kiitospuheen aikana sai aikaan tunteen, että kyllä nämä ovat ihan oikeita ihmisiä. Se tavallaan onkin Oscar-gaalan mielenkiintoisimpia puolia - vaikka varsinkin näyttelijöillä on varmasti tietynlainen tähtirooli päällä, ovat he silti enemmän oikeita ihmisiä, enemmän omia itsejään kuin elokuvissa esiintyessään. Oscar -gaalaa katsoessa pääsee kurkistamaan elokuvamaailman sisään, ja pienen hetken kuvitella olevansa osa sitä.

Anna, joka 11-vuotiaana kirjoitti Oscar-puheen. Se sisälti yhden sanan: Kiitos. Edelleen loistavaa tiivistystä.