Ikkuna

Vanhenemisesta

2009-04-06T16:48:01+03:00

Olen ihminen, jolla säännöllisesti kerran vuodessa on ikäkriisi. Siihen osaa varautua ennalta vaikka tietää, ettei sen välttämiseksi ole tehtävissä mitään.

Ja sitten tulee vuosi, jolloin se ikääntyminen ei kauheasti tunnu hetkauttavan. Hämmentävää.

Vanhenin tänä aamuna. Kaksikymmentäkaksi vuotta tuntuu paljolta – ei koko ihmiskunnan mittakaavassa, mutta minun elämäni. Viimeiset kymmenen vuotta ovat vilistäneet ohi niin että olen juuri ja juuri pysynyt vauhdissa. Yleensä syntymäpäivä on saanut minut ajattelemaan kaikkea sitä, mitä en vielä ole tehnyt ja saavuttanut. Tänä vuonna olen enimmäkseen miettinyt, että taidan olla aika onnellinen.

En ole vielä toteuttanut niitä asioita, joita vuosia sitten aikataulutin itselleni. En opiskele yliopistossa, en ole (mitä todennäköisimmin) tavannut elämäni prinssiä, en ole kirjoittanut upeaa romaania, en ole matkustanut maailman ympäri. Mutta entä sitten? Kaksitoistavuotiaalla minällä ei tainnut olla muutenkaan ihan hirvittävän selvää käsitystä siitä, mitä aikuisuus on tai mitä muodollisen aikuisiän saavutettuani haluan tehdä.

Olen miettinyt asioita, joita haluan tehdä tänä vuonna, ensi vuonna, joskus. Tätä nykyä tiedän jopa sen, ettei elämä lopu kolmeenkymmeneen. Vaikka en ihan varmaksi tiedäkään, mitä haluan elämässäni tehdä – vaihtoehtoja on paljon ja niitä voi kokeilla useampiakin – viime vuosina olen alkanut hahmottaa ainakin sen, mitä en tahdo. Ja vaikka joidenkin ihmisten näkökulmasta lukionjälkeiset ”välivuodet”, kaikki kolme, näyttävät uskomattoman turhilta ja mitäänsanomattomilta, minulle jokainen niistä on ollut tärkeä. Niiden aikana olen kasvanut, opiskellut kirjoittamista, tavannut maailman ihanimpia ihmisiä, tehnyt vastuullista työtä käsittämättömän pienellä palkalla, nähnyt vähän maailmaa (en tarpeeksi), opetellut leipomaan, kirjoittanut satoja sivuja päiväkirjaa ja vähän muutakin, unelmoinut ja haaveillut ja suunnitellut, kasvattanut itsevarmuutta, lukenut useamman sata kirjaa, ymmärtänyt että vaikeistakin asioista selviää ja, niin, suurimman osan ajasta ollut onnellinen.

Tänään ei ahdista se, että olen taas kerran vanhempi, taas yksi vuosi takana jolloin ei ole saavutettu muiden silmissä merkittäviä asioita. Minun elämästäni on kyse, minulle sen on oltava merkittävää. Ei muille.

Anna

Stressiä stressin perään

2009-03-28T20:24:01+02:00

Blogi on ollut tällä hetkellä ilmeisesti hieman huonosti päivittyvä, tai näin ainakin päätoimituksen infokirje ilmoitteli muutama päivä sitten. Itsekään en olisi kirjoitusvuoroani muistanut kaiken kiireen keskellä, mutta onneksi sitten löysin ajan putsailla sähköpostilaatikkoani ja TIDIN! "Sofian vuoro on viikolla 13." Katsahdin kalenteriin ja tajusin että viikko kolmetoista loppuu reilu vuorokauden kuluttua. Vastuuntuntoisena ihmisenä skippaan nyt uuden koiran kanssa seurustelun ja sepostan tänne jotain mietteitä.

Olen tämän kevään abiturientti, joten minun kuuluisi tällä hetkellä ilmeisesti nauttia täydestä vapaudesta ja vain löhöillä oloneuvoksena, mutta ei. Kaikki jotka tätä harhakuvitelmaa kirjoitusten ja lakkiaisten välisestä ajasta viljelevät, voivat kitkeä sen itsestään pois. Pääsykokeet nimittäin painavat jo niskaan.

Ensimmäinen tervetulotoivotus on jo postiluukusta tipahtanut, eikä pääsykoe kuulu millään muotoa niihin helpoimpiin mitä on; teatterikorkeaan olisi tarkoitus päästä. Ensimmäisen, kirjoitusvaiheen läpäistyään hakijan on osoitettava taitonsa tanssissa, laulussa, ulkoaopettelussa, eläytymisessä... Ja vieläpä kaikissa näissä saman tehtävän tiimoilta. Ei ole helppoa lähteä kehittelemään esitystä, jossa kuuluisi tanssia humppaa/tangoa/jivea ja samalla hoilottaa jotain itse sanoittamaansa kappaletta onnistuneesti. Teatterikorkea on mieluisin vaihtoehto jatko-opiskelupaikoista, tottakai, mutta se on niin epärealistinen unelma, että pakko on hakea muuallekin. Siitä taas seuraa lukemista... Kirjapino on kasvanut tasaista tahtia, sitä mukaa kun yliopiston kirjastoon on varauksia saapunut. Fonetiikkaa, kommunikaatiota, anatomiaa, fysiologiaa ja äidinkieltä on pöydällä odottamassa jo kunnioitettava seitsemän tiiliskiven pino; onneksi enää yksi kirja on saapumatta.

Kesätyöt ovat myöskin monelle stressaava asia näin kevään koittaessa. Itse olin niin onnekas, että hain kahteen paikkaan ja pääsin molempiin. Kesäkuuksi pääsin vanhaan tuttuun Oulun uimahalliin, heinäkuu vierähtää sitten naapurikunnan liikuntakompleksissa hukkuvia lapsia pelastaen. Kaksi-kolme viimeistä kesää pääasiassa toimistotyötä tehneenä olin hyvin kiitollinen saadessani koko kesäksi hommia uinninopetuksesta, onpahan hyvä syy kieltäytyä sedän tarjoamasta myyntisihteerin lomituksesta.

Kesätöistä usein haetaan vain rahaa, mutta oivoi, sääliksi käy niitä jotka väkisin puurtavat kuukauden verran kahdeksan tunnin päiviä työssä joka kiinnostaa yhtä paljon kuin kupillinen kuumaa vettä.

Tuskaista ja stressaavaa odotteluputkea toivottaa

Sofia

Viikot vierähtää..

2009-03-06T17:13:01+02:00

Tuntuu kuin vasta eilen mietin että taas kokonainen viikko edessä ja aikaa tehdä kaikenlaista. Ja kas kummaa, nyt onkin perjantai! Meinasin totaalisesti unohtaa kirjoittaa tänne blogiinkin, onneksi olin varoitellut päätoimitusta etukäteen, että olen todella hajamielinen. Eikä sekään auttanut että sanoin laittavani kalenteriin asian ylös, koska unohdin senkin totaalisesti. Aika hurahtaa vain niin nopeasti etten ehdi tajuamaankaan.

Koska kirjoitan joka kuukausi koulustani ja opiskeluistani ja kaikkia ei aina jaksa kiinnostaa koulu, ajattelin vielä kertoa toisesta tämänhetkisestä intohimosta, joka on varmaan osan ihmetykseksi työni. Näin kesän lähestyessä kesämorsiamet etsivät vielä viime hetken pukujaan, kohta käy niin että kaikki puvut viedään vain tangosta kun enää ei ehdi tilaamaan. Tuttavani avioituu elokuussa ja kävi juuri sovittamassa hänelle tullutta pukua joka tilattiin jo loppuvuodesta. Me tytöt aina kerromme asiakkaillemme kuinka kaikkiin pukuihin joutuu yleensä aina tekemään jotain korjauksia, mutta tuttuni oli toista maata. Puku ja tyttö olivat täsmälleen samankokoisia. Ja kun vielä vedettiin jalkaan aivan upeat kengät, oli helmankin pituus loistava. Hassua.

Teille lukijoille varmaan ajankohtaisempaa on vanhojen tanssit, ja niihin liittykin toinen hassu asia. Tämän vuoden tansseista on vasta alle kuukausi, mutta jo talvilomalla kävi ensimmäiset tytöt katselemassa pukuja ensi vuoden tansseihin. Vielä ei mitään mukaan kuitenkaan lähtenyt koska rekissä roikkuu vain tämän vuoden mallit. Ensi vuoden puvut tulevat ilmeisesti kesän aikana ja kuulemma koulujen lopuutua alkaakin jo uusi tanssiaisrumba. Kaikille ensi vuonna tanssiville suosittelen että lähdette liikkeelle 4-6 kuukautta ennen h-hetkeä, pukujen tilaamiseen menee usein jopa se 4 kuukautta aikaa!

Eilen heräsin siihen todellisuuteen että kevät tulee. Hitaasti ja monet ei sitä uskokaan, mutta ensimmäiset merkit ovat jo ilmassa. Toivotan omasta puolestani kaikille mukavaa kevään odotusta ja jaksamista loppulukuvuodelle!

Terkuin,

Heidi

Sitten joskus

2009-02-24T21:44:01+02:00

Ja taas jaksaa opiskella.

-Miia

And Oscar goes to...

2009-02-23T18:18:01+02:00

Tulevaisuudessa Ikkunan blogia päivitetään vähintään viikoittain. Toimitukselle on jaettu kirjoitusvuorot, ja kriteerinä on kirjoittaa jostakin ajankohtaisesta, itseä kiinnostavasta aiheesta. Ensimmäinen vuoro on minun - ja itse asiassa kyse on viime viikon vuorosta. Ihan lähipäivinä pitäisi siis löytyä seuraava blogikirjoitus.

Tätä kirjoittaessa silmien auki pitäminen tuntuu hieman vaikealta. Takana on kolmen tunnin yöunet - tai oikeastaan aamu-unet. Yö kului Academy Awardsien parissa. Lähetys punaiselta matolta alkoi yhdeltä ja gaala päättyi seitsemältä Suomen aikaa. Kysymys "mitä järkeä?" on ehditty esittää minulle jo useampaan otteeseen.

Rakastan elokuvia. Rakastan kaikkea elokuviin liittyvää. Tiedän käsittämättömän turhia faktoja erinäisistä Hollywood-näyttelijöistä. (Tämän Oscar-gaalan jälkeen turhien faktojen määrä on lisääntynyt.) Rakastan making-off -dokumentteja. Rakastan gaaloja ja kauniita pukuja. Jonakin päivänä tahdon olla mukana elokuvabisneksessä. En vielä tiedä, miten, mutta jotenkin. En ehkä missään kovin suuressa osassa, mutta siellä taustalla tekemässä tärkeitä asioita.

Tunnustan silti miettiväni, miltä tuntuisi saada Oscar vaikkapa parhaasta käsikirjoituksesta. Itkisin. Itkin melkein kaikkien palkinnonsaajien kohdalla nytkin, sillä onko kauniimpia asioita kuin unelmien saavuttaminen? Etenkin Kate Winsletin puhe oli suloinen, ja parhaan käsikirjoituksen Oscarin saaneen Dustin Lance Blackin liikuttava. Hugh Jackman oli juontajana aivan loistava, parempi aiempien seuraamieni gaalojen juontajat. Yleisöllä näytti olevan oikeasti hauskaa! Näyttelijöiden silmissä kimaltavat kyyneleet Heath Ledgerin perheen kiitospuheen aikana sai aikaan tunteen, että kyllä nämä ovat ihan oikeita ihmisiä. Se tavallaan onkin Oscar-gaalan mielenkiintoisimpia puolia - vaikka varsinkin näyttelijöillä on varmasti tietynlainen tähtirooli päällä, ovat he silti enemmän oikeita ihmisiä, enemmän omia itsejään kuin elokuvissa esiintyessään. Oscar -gaalaa katsoessa pääsee kurkistamaan elokuvamaailman sisään, ja pienen hetken kuvitella olevansa osa sitä.

Anna, joka 11-vuotiaana kirjoitti Oscar-puheen. Se sisälti yhden sanan: Kiitos. Edelleen loistavaa tiivistystä.

Kuinkas sitten kävikään?

2008-12-03T19:00:01+02:00

Paremmin kuin osasin jossain vaiheessa odottaa. Sunnuntaiaamuna istuin koneen ääreen, ja kirjoitin. Tunti toisensa jälkeen, sormet liisivät näppäimistöllä ja välillä hirvitti katsoa, mitä soopaa sinne näytölle oikein ilmestyy. Kirjoitin, nivelet kipeytyivät, ajatus puuroutui. Pidin iltapäivällä Strömsön mittaisen tauon, ja pienempiä taukoja sinne tänne.

Iltaan mennessä minä sain kasaan 25 000 sanaa. Helpotus oli valtaisa. Suurimman osan päivästä (samalla kun kirjoitin) olin käyttänyt itsesyytöksiin. Miettinyt, että miksi minä tavallaan luovutin heti alkukuusta, en pitänyt kiinni aikataulustani ja tavoitteestani, annoin päivien kulua ohi jossakin ihmeellisessä sumussa ja kaaoksessa. Laskin, että olisin ehkä sittenkin pystynyt siihen noin 7000 sanan päivävauhtiin. Se olisi ollut mahdollista. En tiedä, olisinko, sillä luovutin enkä edes yrittänyt. Harmitti. Harmitti sekin, etten alkanut vimmaista kirjoittamista edellisen blogimerkintänikään jälkeen. Silloinkin olisin ehkä kerennyt - se olisi tarkoittanut reilua kymmentätuhatta sanaa jokaiselle viikonlopun päivälle, mutta sekin olisi ollut mahdollista. Tiedän, sillä sunnuntaina kirjoitin yli kymmenentuhatta sanaa päivän aikana. Olen ylpeä itsestäni.

Tekstini nimesin Keskeneräisten asioiden kirjaksi, sillä mitään kuvaavampaa nimeä sille ei ehkä voi edes keksiä. Se koostuu keskeneräisistä tarinanpätkistä ja novelleista, siinä pohditaan asioita jotka pitäisi tehdä tai olisi pitänyt tehdä. Siinä mitään ei saada valmiiksi eikä saamattomuudesta edes stressata kovin paljon. Mikä tärkeintä, koko tarina jää vähän - kesken.

Vaikka olen ylpeä siitä, että pääsin puoleenväliin National Novel Writing Monthin tavoitetta, ei tunne kuitenkaan ole aivan samanlainen kuin vuodentakainen euforia loppuun asti kirjoitetusta, vaaditun mittaisesta tarinasta. Tuon tunteen muistelu saa minut varmaksi siitä, että osallistun ensi vuonnakin - samoin tämän vuoden uusi päiväkohtainen kirjoitusennätys. (Olen jo ehtinyt miettiä, että tuolla kymmenellätuhannella sanalla päivässä, sillähän huitaisee koko homman kasaan parissa viikonlopussa...) Ehkä ensi vuonna Nanoni aikana syntyy mahtava, omaperäinen ja upea romaani, joka jää pysyvästi maailman historiaan. Tai sitten ei, mutta se ei olekaan Nanon pointti. Kaikesta stressistä, harmaista hiuksista ja syödyistä suklaamääristä huolimatta Nano oli tänä vuonnakin uskomattoman hauska projekti. Ja sai minut ylittämään itseni - sinä viimeisenä päivänä, mutta kertoohan vanha sananlaskukin totuuden, parempi myöhään kuin ei millonkaan. Suosittelen osallistumista kaikille muillekin - melkein yksitoista kuukautta suunnitella juonta, henkilöitä ja tapahtumia. Ehkä minäkin aloitan saman tien, saisin ehkä lokakuun loppuun mennessä jotakin aikaiseksi...

Niin, ja miten kävi? Tarkka sanamääräni Wordin mukaan 25 050 sanaa, Nanon laskuri antoi suunnilleen sata sanaa enemmän.

Kirjoitusintoa kaikille Nanon jälkeenkin toivottaa
Anna

Ei kuten suunniteltiin

2008-11-28T15:19:01+02:00

Tämän vuoden Nanoni on ollut lähinnä katastrofi.

Ehkä olen ottanut tästä kuitenkin opikseni, ja ensi vuonna kaikki sujuu sujuvasti, kauniisti ja tehokkaasti. Ainakin voin toivoa niin. Kaikkien muiden ongelmien lisäksi viime kirjoitukseni jälkeen olen ollut kipeänä (silloin tietenkin olisi ollut aikaa kirjoittaa, mutta ei jaksanut), viettänyt kolme päivää Jyväskylässä (mikä ei kaduta, sillä oli niin kivaa) ja yrittänyt vähän elääkin.

Tämän viikon tiistaina innostuin yhtäkkiä Nanosta hirveästi. Väsäsin kasaan melko heppoisen tarinan, jossa kehyskertomus sitoo yhteen erilaisia tässä kuussa kirjoitettuja tekstejä. Loin itselleni upean aikataulun. Keskiviikkona ymmärsin, että missään tapauksessa en saa noin 7000 sanaa päivässä kasaan kuun loppuun saakka. Vaikka aiemmin vannoin, etten aio luovuttaa, joitakin elämän realiteettejä on kohdattava. Valitettavasti elämässä on muutakin sisältöä kuin Nano. En edes tiedä, miten on fyysisesti mahdollista kirjoittaa tuollaisia sanamääriä päivässä? (Ja jotkut ihmiset ovat kirjoittaneet koko romaaninsa muutaman päivän aikana valmiiksi, onko se millään tavalla mahdollista?)

Laskin tavoitetta. Pyrin saamaan sunnuntaihin keskiyöhön mennessä 25 000 sanaa aikaiseksi. Kaikki ylitsemenevä on pelkää plussaa, josta voin onnitella itseäni. Aion silti olla ylpeä itsestäni. Sitä paitsi, uusia ideoita alkaa ilmestyä näköpiiriin... Ehkä tulevaisuudessa hieman väljemmällä aikataululla - ja tarkemmalla suunnittelulla - käyn niiden kimppuun.

- Anna

Jatkovaikeuksia

2008-11-16T22:20:01+02:00

Olen aivan varma, ettei tämä ollut näin vaikeaa viime vuonna. Olen myös miettinyt, miksi ei. Tähän mennessä olen keksinyt muutaman syyn: tänä vuonna minulla on ollut liikaa aikaa. Tiukassa aikataulussa saa aikaiseksi enemmän, kun ajankäyttö täytyy suunnitella. Liika aika tarkoittaa lähinnä elokuvia ja kirjoja ja epämääräistä haaveilua ja unelmointia, lähinnä Portugalista. Tänä vuonna ongelma on myös se, että minä tiedän, että olen tehnyt tämän jo kerran. Kuvittelin, että se olisi helpottava asia. Olin väärässä: viime vuonna minun täytyi todistaa itselleni, että pystyn kirjoittamaan 50 000 sanaa kuukaudessa. Olen tehnyt sen kerran, mitäs nyt?

No, olen melko tehokkaasti luonut lisää haasteita. Tällä hetkellä kasassa pitäisi olla noin 25 000 sanaa. Minulla on suunnilleen 10 000. En ole luovuttanut vielä. En luovuta. On tietenkin mahdollista, että joulukuun ensimmäinen huomaan, että kappas, jäi muutama sana puuttumaan. Tavoitteeni on edelleen, että niin ei käy.

Miten tähän tultiin? Tekemällä kaikkea muuta silloin, kun piti kirjoittaa. Kirjoittamalla kaikkea muuta kuin piti. Vaihtamalla tarinaa neljän päivän jälkeen, vaihtamalla kuudentena takaisin. Kirjoittelemalla epämääräisiä pätkiä, joissa ei esiinny yhtäkään tarinani henkilöä. Suunnittelemalla novelleja. Katsomalla Criminal Mindisia. Neulomalla villatakkia ja purkamalla ja suunnittelemalla uutta tilalle. Olen aika hyvä suunnittelemaan asioita ja tekemään kaikkea muuta kuin pitäisi.

Tarinani sitten. Kyllä, päähenkilön nimi on edelleen Lisbeth, hänellä on isä ja pikkusisko nimeltä Klara ja äiti, joista kaksi viimeksi mainittua on jossain kaukana, Lisbeth ei tiedä missä. Hän yrittää todistaa perheelleen olevansa tarpeeksi vahva kuuluakseen siihen.
Ja Lisbethin lisäksi... Niin. On koko joukko epämääräisiä aloituksia. Päiväkirjanomaisia pätkiä. Novelli. Unia. Ajatuksia elokuvista. Jotakin, mikä muistuttaa lyriikkaa, vaikka en koskaan kirjoita runoja.
Kuvittelin jossain vaiheessa, että tarinastani tulee jotakin Calvinon Jos talviyönä matkamies -teoksen kaltaista, rakenteellisesti. Useita tarinan alkuja ja taustalla kehyskertomus. Olen tullut siihen tulokseen, että se on liian yksinkertainen kuvaamaan tarinaani, "romaaniani". Minun tarinani koostuu fragmenteista, jotka yritän marraskuun viimeisenä päivänä liittää yhteen jollakin mielekkäällä tavalla.
Toivottakaa onnea.

Terveisin, Anna

(Piristyksenäni ovat kuluneiden kahden viikon ajan olleet Nanon osallistujille lähetetyt kannustuskirjeet kuuluisilta kirjailijoilta. Tänään avasin sähköpostini, Meg Cabotin kannustus oli saapunut, ja alkoi sanoilla "I know what you're doing. You're thinking about cheating, aren't you?" Juuri sitähän minä tein, mutta kuten viestissä kehotettiin, päätin hylätä ajatuksen...)

Alkuhankaluuksia

2008-11-04T11:35:01+02:00

Lokakuun suunnittelin sitä, miten pitäisi aloittaa Nanon suunnittelu. Lainasin kirjastosta nimikirjan. Selasin kerran läpi, mutta henkilöhahmoille ei tarttunut nimiä. Katsoin noin kaksikymmentä elokuvaa ja luin suunnilleen yhtä monta kirjaa. Iltaisin, ennen kuin aloin nukkua, mietin hieman juonikuvioita, mutta en päässyt kovin pitkälle, kun totesin, että paljon mukavampaa on miettiä, mihin kaikkialle matkustaisi kirjoittamaan jos olisi varaa.

Tuli lokakuun viimeinen viikko. Aloin innostua. Päätin, että aloitan 1. marraskuuta heti puolenyön jälkeen, kuitenkin olisin hereillä vielä silloin. Lokakuun viimeinen minun piti käyttää tarinani suunnitteluun. Luin kaksi kirjaa lisää ja katsoin kolme jaksoa Criminal Mindsia. Puolilta öin hirveässä päänsäryssä aloitin. Kirjoitin kolme ja puolisataa sanaa ja totesin, että päähän sattuu niin paljon, että on alettava nukkumaan.

Seuraavana aamuna alkoi tuntua, että kolmas persoona ei toimi. Kirjoitin alun uudelleen ensimmäisestä persoonasta. Vaikutti paremmalta. Silmäilin alkua vähän lisää. Vaihdoin imperfektin preesensiin. Silmäilin vähän lisää ja jatkoin kirjoittamista. 1500 sanan jälkeen lähdin kävelylle, ja illalla katsoin vähän lisää Criminal Mindsia. Ajattelin, että kertomukseeni voisi sopia joku nero. Ennen nukkumaanmenoa päätin, että ei sentään.

Sunnuntaina kirjoitin muutaman sanan ja ymmärsin, että olen oikeastaan kirjoittanut jo kaiken, mitä etukäteen suunnittelin. Alkoi vähän hirvittää. Sanoja puuttui noin 48 500. Jonkinlainen juoni oli olemassa, mutta minulla ei aavistustakaan miten se käytännössä tapahtuisi. Päätin antaa itselleni päivän asian miettimiseen. Yrittäisinkö kehitellä juonen vai vaihtaisinko tarinaa?

Tänään maanantainakaan en ole vielä aivan varma. Iltaan mennessä päätän, sillä aion kirjoittaa tänään vähintään 2000 sanaa. Tarinan vaihtaminen houkuttelee, paljon, sillä tässä vaiheessa se ei ole vielä myöhäistä. Luulen, etten vuosi sitten ollut vielä aloittanutkaan. Ainakaan sitä toista tarinaa, sillä silloinkin hylkäsin sen, mitä ensimmäiseksi kirjoitin. Se oli hyvä päätös, en edelleenkään tiedä, miten se ensimmäinen olisi päättynyt. Tai mitä olisi tapahtunut ensimmäisten tuhannen sanan jälkeen.

Aion selata vähän tietokoneeni tiedostoja ja muistikirjojen sivuja. Ehkä jostakin hyppää esiin ajatus, lause tai henkilö, joka vie mukanaan. Koko 50 000 sanan matkan.

Terveisin Anna

Matkalla maailmalla

2008-06-27T19:24:01+03:00

Reilun kahden matkaviikon jälkeen Ikkunaa on ikävä. Kummallista, miten paljon ideoita pursuilee ja intoa riittäisi lehden tekemiseen, mutta pitää jaksaa odottaa - ja täyttää matkapäiväkirjaa odotellessa (junaa, yleensä...). Reissatessa olen yrittänyt vilkuilla aikakauslehtiä ympäri Euroopan, mutta lehdet on ärsyttävästi valvovan silmän alla eikä niitä pääse ostamatta selaamaan.

Hieman on myös jännittänyt, mitä Ikkunassa tapahtuu poissaollessani. Tänään tein pikatarkastuksen, ja loistavalta vaikuttaa. Asiat ovat edistyneet ja toimittajakunnassa on tapahtunut muutoksia (Tervetuloa, kaikki uudet toimittajat! Kirjoittakaa paljon juttuja!) Jonna on hoitanut asioita loistavasti eikä ainakaan vielä ole lähettänyt syyttäviä viestejä vastuun väistelemisestä tai muusta vastaavasta...

Pari viikkoa jatkan vielä matkaamista ja ideointia Etelä-Euroopassa, ja sitten palailen rakkaan läppärini Fridan luo kirjoittamaan kaikkia ideoita ja valmistelemaan ensimmäista lehteä täynnä reissusta kerättyä intoa. Huomenna suuntaan Barcelonetalle aurinkoa ottamaan ja matkapäiväkirjaa kirjoittamaan. Reissukokemuksia voitte lukea ensimmäisestä numerostamme heinäkuun lopussa.

(Eikä muuten uskoisi, kuinka paljon suomen kielessä on ä-kirjaimia...)

Aurinkoisin terveisin Anna